Katso kuinka tuhat kynttilää
valaisee näin illan pimeää
liekin valo on kuin lohdutus
häviä ei koskaan rakkaus
Tunnelmallista joulua kaikille blogin lukijoille! <3
maanantai 23. joulukuuta 2013
lauantai 14. joulukuuta 2013
Jasulle omistettu by Aino Vitikainen
Seuran lehtijuttu ilmestyi jo muutama viikko sitten, mutta nyt vasta sain aikaiseksi tehdä postauksen siitä, pahoittelut. Mielestäni juttu oli kuvineen oikein onnistunut ja erilainen, koska meni pintaa syvemmälle. Juttua ei ole nettiversiona, mutta laitan tähän sähköpostista tekstin.
Jasulle omistettu
Sinä päivänä Jenna Miettisellä oli yllään farkut, musta t-paita ja beige fleecehuppari. Jenna, 26, muistaa asunsa hyvin, muttei hetkeä, jolloin kolme pikkusiskoa ja pikkuveli olivat lähdössä tuttavien luokse kylään. Sanottiinko siinä jotain, edes heipat? Äiti on kertonut, että Jasmina vilkutti auton lähtiessä pihasta.
Jenna ei ollut vilkuttamassa. Hän valmistautui lähtemään kaverin kanssa kaupungille. Siilinjärven karkkikaupassa sai syödä pehmistä niin paljon kuin halusi 12 markalla. Aurinko paistoi vielä iltapäivällä, kun Jenna tuomaroi pesäpallo-ottelua. Se oli kaunis syyskuinen iltapäivä vuonna 2000. Arkinen päivä ei olisi jäänyt Jennan mieleen, ellei hänen sisarensa Jasmina olisi kuollut sinä päivänä.
Kohtalokas ilta
Pesäpallopelistä palaavaa Jennaa odotti kotiovella naapuri. Pihasta lähti ambulanssi.13-vuotias Jenna pelästyi, että äidille on sattunut jotain. Äiti oli jäänyt kotiin hänen lähtiessään. Vanhemmat olivat eronneet vuotta aiemmin, isä asui toisella paikkakunnalla.
Naapuri saattoi Jennan sisälle ja kertoi yhdeksänvuotiaan Jasminan jääneen auton alle. Äiti oli mennyt hänen luokseen sairaalaan. Vain vähän aiemmin sisarukset ja tuttavaperheen äiti olivat lähteneet hakemaan maalaistalon lehmiä laitumelta iltalypsylle. Pihapiirin ja laitumen erottaa maantie. Asvalttitie ei ole vilkkaasti liikennöity, mutta tällä kertaa sitä sattui ajamaan peräkanaa kolme autoa. Tuttava varoitti lapsia autoista, mutta jostain syystä Jasmina lähti ylittämään tietä ensimmäisen auton mentyä ohi. Hän juoksi suoraan seuraavan auton eteen. Sisarukset juoksivat hälyttämään apua perheen talosta. Paikalle tulikin nopeasti kaksi ambulanssia, pelastushelikopteri ja paloauto.
Samana iltana Jasmina kuoli. Jennalle tästä alkoi elämä jälkeen onnettomuuden. "Jasminan kaveri oli soittanut juuri ennen tuttaville lähtöä. Hän olisi voinut mennä myös leikkimään kaverin kanssa. Hän piti kuitenkin eläimistä todella paljon."
Kukaan ei tiedä tarkkaan, mitä onnettomuushetkellä tapahtui. "Jasmina tiesi, kuinka toimia liikenteessä. Ehkä hänellä oli liian kiire niiden lehmien luokse", Jenna sanoo. Pitkään Jenna mietti, että jos hän olisi lähtenyt sisarusten mukaan, matkanteko olisi viivästynyt. Hän saa itsensä lähtövalmiiksi aina muita hitaammin. Autot olisivat ehtineet mennä. "Toisaalta olen onnellinen, etten lähtenyt. En tiedä, miten olisin selvinnyt siitä, että olisin nähnyt onnettomuuden."
Suru kirjeeseen
Pieni lapsi, pikkusisko, kuolleena.
Jenna mietti, haluaako hän nähdä sisarensa ennen hautajaisia. Lopulta hän uskaltautui lähtemään perheen mukana. Äiti vaihtoi Jasminan ylle tytön omat vaatteet ennen kuin Jenna tuli huoneeseen. Siskon näkeminen teki kuolemasta lopullista, se sattui ja helpotti yhtä aikaa. Kokemus seurasi myös Jennan painajaisiin tulevina vuosina.
Kotona Jennan sänky ja tavarat siirrettiin Jasminan ja toisen pikkusiskon yhteiseen huoneeseen. Sisko ei ollut halunnut jäädä huoneeseen yksin onnettomuuden jälkeen. Aluksi Jennasta tuntui pahalta olla Jasminan tavaroiden keskellä. Pikku hiljaa tavaroista tuli tärkeitä muistoja. Siskon lempilelu, pehmoapina Herra Tossavainen, seurasi Jennan mukana hänen omaankin kotiinsa. Ensin sen paikka oli sängyllä, vähän myöhemmin sen saattoi siirtää laatikkoon. Jennalla on kotonaan edelleen kirjahyllyssä muutama enkelifiguuri ja kuva Jasminasta.
Onnettomuuden jälkeen Jenna ei osannut käsitellä menetyksen tunteitaan. Hän heitteli koulukirjoja pitkin seiniä, kun ei tajunnut tehtäviä. Kaikilta salaa hän myös viilteli itseään. Kodin ulkopuolella ja koulussa Jenna näytti tarmokkaalta ja sai hyviä arvosanoja. "Minusta tuntui, että olin yksin. Että olin ainut, jolta oli kuollut sisko. Ikätovereiltani ei ollut kuollut ketään. He saattoivat sanoa asioita hyvin harkitsemattomasti. Kysyä, että oliko kiva, kun siskosi kuoli. Se ei kannustanut puhumaan." Ensimmäisen kerran Jenna kertoi pahasta olostaan ja surustaan ystävälleen vuosi tapahtuman jälkeen. Hän kirjoitti kirjeen ja ystävä vastasi, kyseli ja lohdutti. Jenna kirjoitti takaisin. Kirjoittamisen jälkeen hänen oli helpompi puhua ystävälle asiasta myös kasvotusten. Koulussa hän kirjoitti kuolemasta aina, kun ainekirjoituksen aihe salli.
Apuna muille
Pari vuotta sisarensa kuoleman jälkeen Jenna kuuli kahdesta siilinjärveläisestä tytöstä, jotka olivat molemmat menettäneet sisaruksensa. Hän otti saman paikkakunnan tyttöihin yhteyttä, koska ei halunnut, että he jäävät surunsa kanssa yksin kuten hän. Kohtalotoverille oli muita helpompaa puhua surusta, kuolemasta ja toisaalta aivan tavallisesta arjesta ja asioista, joihin kuolema ei liity. Vuosien kuluttua toinen tytöistä otti yhteyttä Jennaan kiittääkseen tätä tuesta.
"Tuohon aikaan ei ollut Facebookia tai muuta sosiaalista mediaa tarjoamassa vertaistukea. Nykyisin on oma ryhmä sisaruksen menettäneille. Minäkin olisin tarvinnut Jasminan kuoleman jälkeen henkilökohtaista apua, koska en osannut tai halunnut puhua perheen kuullen perheneuvolassa asiasta." Jasminan kuolemasta ei edelleenkään puhuta perheen kesken, vaikka välit ovat tiiviit. "Sanotaan, että suru yhdistää, mutta kyllä se myös erottaa. Asia on niin kipeä meille kaikille."
Aikaa surulle
Jasminan kuolemasta oli kulunut viisi vuotta, kun Jenna sairastui ahdistuneisuushäiriöön ja myöhemmin vielä masennukseen. "Olin yrittänyt unohtaa koko asian, mutta olin vain hautonut sitä sisälläni. Perheessä oli muillakin vaikeaa, joten ehkä en ollut keskittynyt omaan suruuni."
Vuosia kestäneen masennuksen aikana hän mietti kuolemaa ja pohti itsemurhaa. Samalla Jenna kuitenkin ajatteli, että hänen kuuluu elää. "Jasu ei ehtinyt matkustella tai lähteä opiskelemaan. Minun täytyy näyttää ne asiat hänelle, elää hänenkin puolestaan."
Aloitettuaan sosionomin opinnot Iisalmessa Jenna turvautui jälleen kirjoittamiseen. Hän päätti kohdata surunsa. "Käsitys suruajasta on yleensä se, että sen pitäisi olla ohi vuoden kuluttua. Surua käsittelevät kirjatkin päättyvät kuoleman vuosipäivään. Mutta siitä se vasta alkaa. Suru voi myös palata, vaikka välillä menisikin jo paremmin." Jenna kirjoitti sisaren kuoleman ja oman taistelunsa romaaniksi Liian nuori. Kirjassa kaiken kamalan kokee Jennan ikäinen Krista. Valmiista kirjasta Jenna otti omakustanteena kappaleet itselleen ja muutamia perheelle. Jotenkin kirja levisi laajemmalle, ja Jennan oli tilattava niitä lisää. "Ensimmäinen kirja oli minua itseäni varten, terapiaa. Sen leviäminen jopa pelotti, koska se oli niin henkilökohtainen."
Kirja antoi Jennalle ajatuksen, että sisarusten surutarinoita on varmasti enemmänkin. Ne voisivat antaa lohtua niille, jotka tunsivat Jennan tavoin olevansa ainoita sisaruksen menettäneitä. "Sisarukset jäävät helposti sivuun surussa. Heillä on hätä, vaikka heidän elämänsä jatkuisikin näennäisen normaalisti." Tarinoita löytyi sisaruksensa menettäneiden sururyhmästä, oman kehitysvammatyön kautta ja tutuilta. Jenna kokosi niistä kirjan Ikävistä pohjattomin - Sisaruksen menettäneiden tarinoita (BoD, 2013).
Kirjassa on myös Jennan oma tarina. Sen kirjoitti Jenna, joka alkoi olla selvillä vesillä. Nykyisin suru ei ahdista tai tee Jennaa vihaiseksi. Hän voi kävellä Jasminan valokuvan ohi, miettiä hetken pikkusiskoa ja jatkaa arkeaan. Enää hän ei pelkää jatkuvasti, että jotain pahaa tapahtuu läheisille. Eikä hän mieti omaa kuolemaansa.
"Jasminan kuolemasta ei voi koskaan päästä yli, mutta pystyn elämään tapahtuneen kanssa. En ole enää katkera siskon kuolemasta. Olen onnellinen, että hän oli elämässäni edes lyhyen aikaa." Pitkästä aikaa Jenna uskaltaa jälleen olla onnellinen.
Jasunkin vuoksi.
Seuraavan viikon Seurassa oli tällainen yllätys:
Jasulle omistettu
Sinä päivänä Jenna Miettisellä oli yllään farkut, musta t-paita ja beige fleecehuppari. Jenna, 26, muistaa asunsa hyvin, muttei hetkeä, jolloin kolme pikkusiskoa ja pikkuveli olivat lähdössä tuttavien luokse kylään. Sanottiinko siinä jotain, edes heipat? Äiti on kertonut, että Jasmina vilkutti auton lähtiessä pihasta.
Jenna ei ollut vilkuttamassa. Hän valmistautui lähtemään kaverin kanssa kaupungille. Siilinjärven karkkikaupassa sai syödä pehmistä niin paljon kuin halusi 12 markalla. Aurinko paistoi vielä iltapäivällä, kun Jenna tuomaroi pesäpallo-ottelua. Se oli kaunis syyskuinen iltapäivä vuonna 2000. Arkinen päivä ei olisi jäänyt Jennan mieleen, ellei hänen sisarensa Jasmina olisi kuollut sinä päivänä.
Kohtalokas ilta
Pesäpallopelistä palaavaa Jennaa odotti kotiovella naapuri. Pihasta lähti ambulanssi.13-vuotias Jenna pelästyi, että äidille on sattunut jotain. Äiti oli jäänyt kotiin hänen lähtiessään. Vanhemmat olivat eronneet vuotta aiemmin, isä asui toisella paikkakunnalla.
Samana iltana Jasmina kuoli. Jennalle tästä alkoi elämä jälkeen onnettomuuden. "Jasminan kaveri oli soittanut juuri ennen tuttaville lähtöä. Hän olisi voinut mennä myös leikkimään kaverin kanssa. Hän piti kuitenkin eläimistä todella paljon."
Kukaan ei tiedä tarkkaan, mitä onnettomuushetkellä tapahtui. "Jasmina tiesi, kuinka toimia liikenteessä. Ehkä hänellä oli liian kiire niiden lehmien luokse", Jenna sanoo. Pitkään Jenna mietti, että jos hän olisi lähtenyt sisarusten mukaan, matkanteko olisi viivästynyt. Hän saa itsensä lähtövalmiiksi aina muita hitaammin. Autot olisivat ehtineet mennä. "Toisaalta olen onnellinen, etten lähtenyt. En tiedä, miten olisin selvinnyt siitä, että olisin nähnyt onnettomuuden."
Suru kirjeeseen
Pieni lapsi, pikkusisko, kuolleena.
Jenna mietti, haluaako hän nähdä sisarensa ennen hautajaisia. Lopulta hän uskaltautui lähtemään perheen mukana. Äiti vaihtoi Jasminan ylle tytön omat vaatteet ennen kuin Jenna tuli huoneeseen. Siskon näkeminen teki kuolemasta lopullista, se sattui ja helpotti yhtä aikaa. Kokemus seurasi myös Jennan painajaisiin tulevina vuosina.
Kotona Jennan sänky ja tavarat siirrettiin Jasminan ja toisen pikkusiskon yhteiseen huoneeseen. Sisko ei ollut halunnut jäädä huoneeseen yksin onnettomuuden jälkeen. Aluksi Jennasta tuntui pahalta olla Jasminan tavaroiden keskellä. Pikku hiljaa tavaroista tuli tärkeitä muistoja. Siskon lempilelu, pehmoapina Herra Tossavainen, seurasi Jennan mukana hänen omaankin kotiinsa. Ensin sen paikka oli sängyllä, vähän myöhemmin sen saattoi siirtää laatikkoon. Jennalla on kotonaan edelleen kirjahyllyssä muutama enkelifiguuri ja kuva Jasminasta.
Onnettomuuden jälkeen Jenna ei osannut käsitellä menetyksen tunteitaan. Hän heitteli koulukirjoja pitkin seiniä, kun ei tajunnut tehtäviä. Kaikilta salaa hän myös viilteli itseään. Kodin ulkopuolella ja koulussa Jenna näytti tarmokkaalta ja sai hyviä arvosanoja. "Minusta tuntui, että olin yksin. Että olin ainut, jolta oli kuollut sisko. Ikätovereiltani ei ollut kuollut ketään. He saattoivat sanoa asioita hyvin harkitsemattomasti. Kysyä, että oliko kiva, kun siskosi kuoli. Se ei kannustanut puhumaan." Ensimmäisen kerran Jenna kertoi pahasta olostaan ja surustaan ystävälleen vuosi tapahtuman jälkeen. Hän kirjoitti kirjeen ja ystävä vastasi, kyseli ja lohdutti. Jenna kirjoitti takaisin. Kirjoittamisen jälkeen hänen oli helpompi puhua ystävälle asiasta myös kasvotusten. Koulussa hän kirjoitti kuolemasta aina, kun ainekirjoituksen aihe salli.
Apuna muille
Pari vuotta sisarensa kuoleman jälkeen Jenna kuuli kahdesta siilinjärveläisestä tytöstä, jotka olivat molemmat menettäneet sisaruksensa. Hän otti saman paikkakunnan tyttöihin yhteyttä, koska ei halunnut, että he jäävät surunsa kanssa yksin kuten hän. Kohtalotoverille oli muita helpompaa puhua surusta, kuolemasta ja toisaalta aivan tavallisesta arjesta ja asioista, joihin kuolema ei liity. Vuosien kuluttua toinen tytöistä otti yhteyttä Jennaan kiittääkseen tätä tuesta.
"Tuohon aikaan ei ollut Facebookia tai muuta sosiaalista mediaa tarjoamassa vertaistukea. Nykyisin on oma ryhmä sisaruksen menettäneille. Minäkin olisin tarvinnut Jasminan kuoleman jälkeen henkilökohtaista apua, koska en osannut tai halunnut puhua perheen kuullen perheneuvolassa asiasta." Jasminan kuolemasta ei edelleenkään puhuta perheen kesken, vaikka välit ovat tiiviit. "Sanotaan, että suru yhdistää, mutta kyllä se myös erottaa. Asia on niin kipeä meille kaikille."
Aikaa surulle
Jasminan kuolemasta oli kulunut viisi vuotta, kun Jenna sairastui ahdistuneisuushäiriöön ja myöhemmin vielä masennukseen. "Olin yrittänyt unohtaa koko asian, mutta olin vain hautonut sitä sisälläni. Perheessä oli muillakin vaikeaa, joten ehkä en ollut keskittynyt omaan suruuni."
Vuosia kestäneen masennuksen aikana hän mietti kuolemaa ja pohti itsemurhaa. Samalla Jenna kuitenkin ajatteli, että hänen kuuluu elää. "Jasu ei ehtinyt matkustella tai lähteä opiskelemaan. Minun täytyy näyttää ne asiat hänelle, elää hänenkin puolestaan."
Aloitettuaan sosionomin opinnot Iisalmessa Jenna turvautui jälleen kirjoittamiseen. Hän päätti kohdata surunsa. "Käsitys suruajasta on yleensä se, että sen pitäisi olla ohi vuoden kuluttua. Surua käsittelevät kirjatkin päättyvät kuoleman vuosipäivään. Mutta siitä se vasta alkaa. Suru voi myös palata, vaikka välillä menisikin jo paremmin." Jenna kirjoitti sisaren kuoleman ja oman taistelunsa romaaniksi Liian nuori. Kirjassa kaiken kamalan kokee Jennan ikäinen Krista. Valmiista kirjasta Jenna otti omakustanteena kappaleet itselleen ja muutamia perheelle. Jotenkin kirja levisi laajemmalle, ja Jennan oli tilattava niitä lisää. "Ensimmäinen kirja oli minua itseäni varten, terapiaa. Sen leviäminen jopa pelotti, koska se oli niin henkilökohtainen."
Kirja antoi Jennalle ajatuksen, että sisarusten surutarinoita on varmasti enemmänkin. Ne voisivat antaa lohtua niille, jotka tunsivat Jennan tavoin olevansa ainoita sisaruksen menettäneitä. "Sisarukset jäävät helposti sivuun surussa. Heillä on hätä, vaikka heidän elämänsä jatkuisikin näennäisen normaalisti." Tarinoita löytyi sisaruksensa menettäneiden sururyhmästä, oman kehitysvammatyön kautta ja tutuilta. Jenna kokosi niistä kirjan Ikävistä pohjattomin - Sisaruksen menettäneiden tarinoita (BoD, 2013).
Kirjassa on myös Jennan oma tarina. Sen kirjoitti Jenna, joka alkoi olla selvillä vesillä. Nykyisin suru ei ahdista tai tee Jennaa vihaiseksi. Hän voi kävellä Jasminan valokuvan ohi, miettiä hetken pikkusiskoa ja jatkaa arkeaan. Enää hän ei pelkää jatkuvasti, että jotain pahaa tapahtuu läheisille. Eikä hän mieti omaa kuolemaansa.
"Jasminan kuolemasta ei voi koskaan päästä yli, mutta pystyn elämään tapahtuneen kanssa. En ole enää katkera siskon kuolemasta. Olen onnellinen, että hän oli elämässäni edes lyhyen aikaa." Pitkästä aikaa Jenna uskaltaa jälleen olla onnellinen.
Jasunkin vuoksi.
Seuraavan viikon Seurassa oli tällainen yllätys:
 |
| Mun tarina äänestettiin Seuran 45 parhaaksi jutuksi |
maanantai 4. marraskuuta 2013
Helsingin kirjamessut
Tämä kirjamessupostaus tulee vasta nyt, koska tänään sain kustantamolta valokuvan, joka otettiin tätä postausta varten.
Päivän päätteeksi kävimme musiikkimessujen puolella (samalla lipulla pääsi kirjamessujen lisäksi viini- ruoka- ja musiikkimessuille) kuuntelemassa Jesse Kaikurantaa. Hän lauloi kaksi kappaletta, joista jälkimmäinen Vielä täällä sopi täydellisesti kirjan aiheeseen. Olin Seuran haastattelussa kertonut siskoni kuolemasta ja messuilla keskustellut Ikävistä pohjattomin -kirjasta, joten kyseinen kappale päätti hyvin tuon reissun. Ja sai minut itkemään.
Kirjamessut siis olivat lokakuun viimeinen viikonloppu. Perjantaina minulla oli Seuran haastattelu. Ei ole yhtään kiva, että jännitän tuollaisia juttuja aivan kamalasti. Mikään aiempi Ikävistä pohjattomin -kirjaan liittyvä haastattelu ei ole jännittänyt niin paljoa, kuin tuo Seuran haastattelu. Jännitys onneksi helpotti kun tapasin toimittajan ja menimme kahville. Haastattelu kuvauksineen kesti 1,5 tuntia. Lopputulos pitäisi olla tämän viikon Seurassa. Jos en väärin muista, niin torstaina pitäisi uuden Seuran ilmestyä. Savon Sanomien juttu oli pyhäinpäivän sunnuntaisuomalaisessa. Vielä ainakaan en löytänyt juttua netistä, linkkaan sen tänne, jos se nettiin ilmestyy.
Lauantaina 26.10. olin oikeastaan koko päivän kirjamessuilla. Ensin olin kaksi tuntia BoD:n messuosastolla, ja loppupäivän kiertelin kirjamessujen lisäksi ruokamessuja. Aivan mahtavaa oli nähdä vihdoinkin yhteyshenkilöni kustantamosta, Vera. Monen monta sähköpostia olemme vaihtaneet, mutta nyt oli kiva päästä naamatusten juttelemaan kirjasta. En voi olla hehkuttamatta sitä, kun kustantamossa moni oli kehunut kirjan ulkoasua. Tykkään itse siitä todella paljon, ja on hienoa, että muutkin tykkäävät. Kirja olikin päässyt BoD:n uutuusluettelon kanteen. Keväällä meinasin jättää koko kirjaprojektin kesken, kun kansikuvan kanssa oli lukuisia ongelmia. Onneksi en luovuttanut, ja nyt kirjan kansi on paras mahdollinen.
Veran ja muiden BoD-työntekijöiden lisäksi tapasin yhden BoD-kirjailijan, jonka kanssa juttelin hetken aikaa kirjan julkaisusta. Hän oli taittanut kirjan itse, minä en edes yrittänyt sellaista, vaan annoin kustantamon suosiolla hoitaa sen homman. Merkittävän kohtaamisen koin kahden naisen kanssa, jotka olivat jo aiemmin käyneet kyselemässä minua. Toinen heistä oli ostanut minun kirjan netistä, ja toinen halusi nyt ostaa kirjan nimikirjoituksella varustettuna. Toiselle kirjoitin nimikirjoituksen paperille. Juttelimme paljon kuolemasta, heiltä oli veli kuollut. Tuntuu hyvältä, että minulle täysin vieraatkin ihmiset tulevat kertomaan, kuinka koskettava ja tärkeä kirja on.
 |
| Kuva: Vera Wunderlich |
Messuilla oli taas huikea määrä porukkaa. Neljän päivän aikana messuilla oli 79 600 kävijää. Lauantai on yleensä messujen suosituin päivä, ja se kyllä näkyi. Kaikille kassoille oli pitkät jonot ja etenkin alekirjojen ympärillä oli niin paljon ihmisiä, että en yrittänyt edes joka paikkaan päästä. Mukaan Helsingin reissulta lähti paljon enemmän teetä kuin kirjoja, vaikka kirjamessuja varten Helsinkiin menin. Pitää aina käydä Demmers Teehausessa täydentämässä teevarastoja, ja ruokamessuilla on Forsmanin teepiste.
Päivän päätteeksi kävimme musiikkimessujen puolella (samalla lipulla pääsi kirjamessujen lisäksi viini- ruoka- ja musiikkimessuille) kuuntelemassa Jesse Kaikurantaa. Hän lauloi kaksi kappaletta, joista jälkimmäinen Vielä täällä sopi täydellisesti kirjan aiheeseen. Olin Seuran haastattelussa kertonut siskoni kuolemasta ja messuilla keskustellut Ikävistä pohjattomin -kirjasta, joten kyseinen kappale päätti hyvin tuon reissun. Ja sai minut itkemään.
Joko tiedät sen
kun täältä lähdetään
henget jäävät elämään
vielä täällä vierelläs mä oon
perjantai 18. lokakuuta 2013
Kirjamessufiilistelyä
Ensi viikolla (24.-27.10.) on vuoden odotetuin tapahtuma, Helsingin kirjamessut! Tulevaa fiilistellen ajattelin kertailla vähän omia messukokemuksia. Ensimmäisen kerran olin kirjamessuilla neljä vuotta sitten, ja sen jälkeen olen joka vuosi käynyt, eli nyt on viides kerta. Tänään posti toi kustantamolta vapaalipun messuille.
Vuonna 2009 julkaisin Liian nuori -kirjan, ja kustantamo (BoD) pyysi minua messuille haastateltavaksi. Muistan vieläkin sen kesäkuisen puhelun yli neljän vuoden takaa, kun yhteyshenkilöni kustantamosta soitti ja kysyi, että haluaisinko tulla haastateltavaksi. Pyysin miettimisaikaa seuraavaan päivään, vaikka olin kai jo puhelimessa sitä mieltä, että ehkä voisin tulla. Seuraavana päivänä soitin ja varmistin tuloni, ja siitä alkoikin neljä kuukautta kestänyt jännittäminen ja panikointi, huh. Olin ystäväni kanssa yhden yön hotellissa ja minua jännitti niin kamalasti, että missasin hotellin aamupalan, vaikka aamupala on parasta hotelliyöpymisessä. Ennen haastatteluani kiertelin messuilla mutta en pystynyt keskittymään mihinkään, en ollut koskaan ollut niin paniikissa. Vähän ennen haastattelua tapasin haastattelijan ja kustantamon ihmisiä. Tärisin vaan siinä heidän edessä ja hoin koko ajan, että mua pelottaa ihan hirveästi. :)
Haastattelu oli messujen kirjakahvilassa, jonne mahtuu n. 100 henkilöä. Missään vaiheessa en uskaltanut katsoa yleisöä, mutta ystäväni sanoi, että kaikki eivät edes mahtuneet istumaan, vaan osa seisoi alueen ulkopuolella. Haastettelu kesti melkein puoli tuntia ja aiheena oli "omat tekstit kansien väliin". Minun lisäksi oli myös toinen haastateltava. Oli kyllä jännityksestä huolimatta aika huikea kokemus!
Päätin, että kirjamessuista tulee vuosittainen perinne, joten vuoden päästä taas oli suuntana Helsinki. Tällä kertaa lähdin eri fiiliksillä, kun ei tarvinnut kulkea ympäriinsä "esiintyjä" -nimilappu kaulassa. Ei tarvinnut jännittää mitään, ja pystyin keskittymään kirjoihin. Visiitti messuille ei tosin kestänyt montaa tuntia, kun matkaseuranani oli sisko ja kaveri, joilta oli turha odottaa monen tunnin messukestävyyttä. Pääasia, että kuitenkin ehdin kierrellä jonkun verran ja muutaman kirjankin ostin.
Kahtena edellisenä vuonna olen ollut messuilla ystäväni kanssa, joka on yhtä kirjafriikki kuin minäkin. Messuilla olemmekin olleet kahtena päivänä aamusta iltaan. Välillä ollaan käyty samaan aikaan olevilla ruokamessuilla maistelemassa suklaata jne. Olemme kuunnelleet monien kirjailijoiden haastatteluja ja tietenkin asiaan kuuluvasti ostaneet paljon kirjoja.
Tänä vuonna tulee taas erilainen messukokemus. Olen lauantaina 26.10. BoD-kustantamon messuosastolla (6g87) klo 11-12:30. Sinne saa tulla moikkaamaan ja kyselemään kirjoihin ja kirjan julkaisuun liittyvistä asioista! Reissun jännittävin osuus on Seura-lehden haastattelu. Ihan mahtavaa, kun kustantamo sai markkinoitua minun tarinaa ja kirjaa, ja Seura haluaa tehdä jutun. Kieltämättä jännittää jo nyt, mutta toivottavasti tällä kertaa ei jää ne herkulliset hotelliaamupalat syömättä :)
Kertoilen sitten messutunnelmista ensi viikon jälkeen.
Vuonna 2009 julkaisin Liian nuori -kirjan, ja kustantamo (BoD) pyysi minua messuille haastateltavaksi. Muistan vieläkin sen kesäkuisen puhelun yli neljän vuoden takaa, kun yhteyshenkilöni kustantamosta soitti ja kysyi, että haluaisinko tulla haastateltavaksi. Pyysin miettimisaikaa seuraavaan päivään, vaikka olin kai jo puhelimessa sitä mieltä, että ehkä voisin tulla. Seuraavana päivänä soitin ja varmistin tuloni, ja siitä alkoikin neljä kuukautta kestänyt jännittäminen ja panikointi, huh. Olin ystäväni kanssa yhden yön hotellissa ja minua jännitti niin kamalasti, että missasin hotellin aamupalan, vaikka aamupala on parasta hotelliyöpymisessä. Ennen haastatteluani kiertelin messuilla mutta en pystynyt keskittymään mihinkään, en ollut koskaan ollut niin paniikissa. Vähän ennen haastattelua tapasin haastattelijan ja kustantamon ihmisiä. Tärisin vaan siinä heidän edessä ja hoin koko ajan, että mua pelottaa ihan hirveästi. :)
Haastattelu oli messujen kirjakahvilassa, jonne mahtuu n. 100 henkilöä. Missään vaiheessa en uskaltanut katsoa yleisöä, mutta ystäväni sanoi, että kaikki eivät edes mahtuneet istumaan, vaan osa seisoi alueen ulkopuolella. Haastettelu kesti melkein puoli tuntia ja aiheena oli "omat tekstit kansien väliin". Minun lisäksi oli myös toinen haastateltava. Oli kyllä jännityksestä huolimatta aika huikea kokemus!
 |
| Haastattelijana Helene Auramo (lokakuu 2009) |
Päätin, että kirjamessuista tulee vuosittainen perinne, joten vuoden päästä taas oli suuntana Helsinki. Tällä kertaa lähdin eri fiiliksillä, kun ei tarvinnut kulkea ympäriinsä "esiintyjä" -nimilappu kaulassa. Ei tarvinnut jännittää mitään, ja pystyin keskittymään kirjoihin. Visiitti messuille ei tosin kestänyt montaa tuntia, kun matkaseuranani oli sisko ja kaveri, joilta oli turha odottaa monen tunnin messukestävyyttä. Pääasia, että kuitenkin ehdin kierrellä jonkun verran ja muutaman kirjankin ostin.
Kahtena edellisenä vuonna olen ollut messuilla ystäväni kanssa, joka on yhtä kirjafriikki kuin minäkin. Messuilla olemmekin olleet kahtena päivänä aamusta iltaan. Välillä ollaan käyty samaan aikaan olevilla ruokamessuilla maistelemassa suklaata jne. Olemme kuunnelleet monien kirjailijoiden haastatteluja ja tietenkin asiaan kuuluvasti ostaneet paljon kirjoja.
Tänä vuonna tulee taas erilainen messukokemus. Olen lauantaina 26.10. BoD-kustantamon messuosastolla (6g87) klo 11-12:30. Sinne saa tulla moikkaamaan ja kyselemään kirjoihin ja kirjan julkaisuun liittyvistä asioista! Reissun jännittävin osuus on Seura-lehden haastattelu. Ihan mahtavaa, kun kustantamo sai markkinoitua minun tarinaa ja kirjaa, ja Seura haluaa tehdä jutun. Kieltämättä jännittää jo nyt, mutta toivottavasti tällä kertaa ei jää ne herkulliset hotelliaamupalat syömättä :)
Kertoilen sitten messutunnelmista ensi viikon jälkeen.
keskiviikko 25. syyskuuta 2013
Telkkarijuttu
Ehkä kaikista haastatteluista toiseksi vaikein oli viime torstaina (vaikein ja jännittävin oli Toistaiseksi tuntemattomasta syystä -jakson kuvaukset). Syitä tähän vaikeaan ja jännittävään haastatteluun oli kaksi: telkkarihaastattelu ja haastattelijana hyvä ystävä. Ystäväni siis on Ylellä töissä ja kysyi, että voisiko haastatella minua omakustannekirjajuttuun. Suostuin saman tien, ja vasta jälkeenpäin kysyin, että tuleekos se juttu lehteen vai telkkariin vai minne. Vastaus oli, että telkkariin ja mahdollisesti myös radioon ja nettiin. Hups, mihinkähän tuli lupauduttua.
Ainiin. Olen myynyt kaikki kirjat joita itselleni tilasin, joten jatkossa kirjaa voi ostaa mm. täältä:
suomalainen.com
Onneksi en ollut ainut joka jännitti haastattelua. Oli ihan kummallinen tilanne kun yritettiin asiallisesti ja nauramatta keskustella, kun normaalisti höpötellään kaikkea. Onpahan nyt tuollainenkin koettu. Jotenkin voisi ajatella, että ei jännittäisi niin paljoa, kun on tuttu haastattelija, mutta näköjään sekin jännittää. Jos joku olisi sanonut meille lukiossa, että ollaan n. 10 vuoden päästä samassa telkkariohjelmassa, toinen toimittajana ja toinen kirjailijana, niin oltais saatettu ehkä nauraa. :)
Juttu oli maanantaina (23.9.) Itä-Suomen alueuutisissa. Samana päivänä olin myös RadioSavossa, vaikka ystäväni sanoi, että se juttu ei ehkä tule radioon. Isä soitti minulle ja sanoi, että olen radiossa. Ehdin itse vain vähän kuunnella lopusta sitä haastattelua. Oli ensimmäinen kerta, kun olin radiossa!
Minulle iskee aina järkyttävä itsekritiikki kun olen ollut lehdessä tai telkkarissa tms. Hiukset ei ole hyvin, näytän tyhmältä ja puhun kummallisesti. Minulla oli lisäksi vielä kamala flunssa kun juttua kuvattiin. Samantyylistä itsekritiikkiä huomasin myös ystävälläni, joten ehkä se on ihan normaalia. Aina huomaa vain ne virheet omasta esiintymisestä tms., vaikka kukaan muu ei välttämättä mitään huomaisi.
Tulipas nyt kunnon avautuminen aiheesta.
Tekstiversio haastattelusta: Yle uutiset ja Itä-Suomen alueuutiset, minun osuus alkaa kohdasta 6:20 Alueuutiset 23.9.2013
Tänään yksi toimittaja otti minuun yhteyttä ja pyysi kirjan luettavaksi. Kerron sitten myöhemmin tarkemmin että onko tulossa juttu ja mihin lehteen. On kyllä mahtavaa, että kirja saa näkyvyyttä, koska aihe on todella tärkeä! (muokkaus seuraavana päivänä: kustantamo ilmoitti että yksi lehti olisi kiinnostunut tekemään jutun, joten tiedossa nyt ainakin kaksi lehtijuttua!)
Ainiin. Olen myynyt kaikki kirjat joita itselleni tilasin, joten jatkossa kirjaa voi ostaa mm. täältä:
suomalainen.com
perjantai 13. syyskuuta 2013
Kiitos, kun olit totta hetken. ♥
Erilainen onni
Sinä puutut pöydästämme.
Me sytytämme erityisen kynttilän.
Ihmiset joskus kysyvät
enkö ole vielä päässyt yli sinusta.
Minä ihmettelen kovin,
mitä he tarkoittavat.
Sinä panit hammaspyörän pyörimään
minussa.
Ketjureaktion ilman loppua.
Eteenpäin ja taaksepäin.
Olen kutonut sinut itseeni.
Kuin langan, joka vaihtaa väriä
kuvakudoksessa.
Maaginen lanka, joka muistuttaa
minua perspektiivistä.
Ja antaa minulle uusia aiheita,
joiden juuret ovat sisimmässäni.
Ei, en minä ole päässyt sinusta yli.
Miksi olisinkaan?
Minä elän kaikkea sitä, jonka sinä
annoit.
Ja olen onnellinen siitä, että sinä
kosketit minua ja muutit minut
kyynel kyyneleeltä.
Uskon, että se on sinun lahjasi
maailmalle.
Kristina Grahn
Tasan 13 vuotta sitten tapahtui liikenneonnettomuus, joka muutti koko loppuelämäni. Jouduin raa'alla tavalla kohtaamaan sen tosiasian, että kuka tahansa voi kuolla milloin tahansa. Toisin kuin nyt, 13-vuotiaana en osannut pelätä, että joku läheiseni voisi kuolla. 13.9.2000 näin yhden pikkusiskoistani viimeisen kerran elossa. Jos olisin tiennyt, että se kerta on viimeinen, en olisi päästänyt häntä lähtemään.
Sinä puutut pöydästämme.
Me sytytämme erityisen kynttilän.
Ihmiset joskus kysyvät
enkö ole vielä päässyt yli sinusta.
Minä ihmettelen kovin,
mitä he tarkoittavat.
Sinä panit hammaspyörän pyörimään
minussa.
Ketjureaktion ilman loppua.
Eteenpäin ja taaksepäin.
Olen kutonut sinut itseeni.
Kuin langan, joka vaihtaa väriä
kuvakudoksessa.
Maaginen lanka, joka muistuttaa
minua perspektiivistä.
Ja antaa minulle uusia aiheita,
joiden juuret ovat sisimmässäni.
Ei, en minä ole päässyt sinusta yli.
Miksi olisinkaan?
Minä elän kaikkea sitä, jonka sinä
annoit.
Ja olen onnellinen siitä, että sinä
kosketit minua ja muutit minut
kyynel kyyneleeltä.
Uskon, että se on sinun lahjasi
maailmalle.
Kristina Grahn
Tasan 13 vuotta sitten tapahtui liikenneonnettomuus, joka muutti koko loppuelämäni. Jouduin raa'alla tavalla kohtaamaan sen tosiasian, että kuka tahansa voi kuolla milloin tahansa. Toisin kuin nyt, 13-vuotiaana en osannut pelätä, että joku läheiseni voisi kuolla. 13.9.2000 näin yhden pikkusiskoistani viimeisen kerran elossa. Jos olisin tiennyt, että se kerta on viimeinen, en olisi päästänyt häntä lähtemään.
Vaikka aikaa on kulunut 13 vuotta, sen päivän kauheus ei häviä mielestä koskaan. Muistan edelleen jopa vaatteet, jotka minulla oli kyseisenä päivänä päällä. Muistan mitä ruokaa naapurissa asuva ystäväni teki sinä päivänä perheelleen. Monta kertaa olen miettinyt, että miten niin merkityksettömät asiat kuten vaatteet ja ruoka ovat jääneet mieleeni siitä järkyttävästä päivästä. Miksi muistan typeriä pikkuasioita enkä sitä, kun sanoin siskolleni heipat? En tosin muista sitäkään, sanoinko siskolleni heippoja. Muistan pehmikset ja jäätelöt joita söin, poliisien pesispelin ja kaverit joita näin sinä päivänä, mutta en muista viimeisiä hetkiä siskoni kanssa. Ne hetket olivat silloin merkityksettömiä, mehän asuimme saman katon alla, vihasimme ja rakastimme toisiamme. Ei sellaisia arkisia kohtaamisia muista, koska ne ovat jokapäiväisiä. Kunnes yhtäkkiä eivät olekaan.
Mitä surulle on tapahtunut 13 vuoden aikana? Siitä on tullut osa minua. Enää se ei satuta eikä viillä syvältä, se vain on. Enää vuosipäivän lähestyminen eikä itse vuosipäivä saa sydäntäni hakkaamaan ylimääräistä eikä ahdistusta hiipimään kehooni. Kuitenkin niitä tapahtumia kelaa mielessään aina tänä päivänä ihan eri tavalla kuin muina päivinä. Luulen, että koko loppuelämäni tämä päivä tulee aina jollakin tavalla pysäyttämään. Koska ei sitä unohtaakaan voi. Ehkä on lopulta hyväksynyt sen, että tapahtuma on osa minua ja elämääni niin kauan kuin elän.
Suru, ahdistus ja epätoivo hukuttivat minua monta, monta vuotta. Luulin, etten koskaan toipuisi siitä. Luulin, etten enää koskaan voisi olla aidosti onnellinen. Vuosia menikin niin, että jokaista onnen hetkeä varjosti suru. Onni ja ilo eivät olleet aitoja. Nyt elämä on jälleen elämisen arvoista ja ihanaa. Elämän pienet ilot tuntuvat parhailta. Ystävääni lainatakseni: tuhkasta voi nousta, surusta voi toipua. Tähän ajatukseen kaikkien surevien on hyvä luottaa. Elämän voi rakentaa uudelleen, pala palalta.
En osaa enää olla vihainen siitä, että siskoni elämä jäi lyhyeksi. Olen onnellinen, että sain hänet elämääni, vaikkakin vain vajaaksi 10 vuodeksi. Se harmittaa, että minulla on tällä hetkellä vain yksi ystävä, joka sai tuntea siskoni. Muille hän on vain kuvana kirjahyllyn päällä, hautakivenä hautausmaalla. Ei elävänä pikkutyttönä, joka täytti naurullaan ja laulullaan meidän kodin. Uskon kuitenkin, että siskoni näkee kaikki ihanat ihmiset, joita olen elämääni viime vuosien aikana saanut.
Siskoni, kiitos että olit, ja olet edelleen siellä jossain. <3
Suru, ahdistus ja epätoivo hukuttivat minua monta, monta vuotta. Luulin, etten koskaan toipuisi siitä. Luulin, etten enää koskaan voisi olla aidosti onnellinen. Vuosia menikin niin, että jokaista onnen hetkeä varjosti suru. Onni ja ilo eivät olleet aitoja. Nyt elämä on jälleen elämisen arvoista ja ihanaa. Elämän pienet ilot tuntuvat parhailta. Ystävääni lainatakseni: tuhkasta voi nousta, surusta voi toipua. Tähän ajatukseen kaikkien surevien on hyvä luottaa. Elämän voi rakentaa uudelleen, pala palalta.
En osaa enää olla vihainen siitä, että siskoni elämä jäi lyhyeksi. Olen onnellinen, että sain hänet elämääni, vaikkakin vain vajaaksi 10 vuodeksi. Se harmittaa, että minulla on tällä hetkellä vain yksi ystävä, joka sai tuntea siskoni. Muille hän on vain kuvana kirjahyllyn päällä, hautakivenä hautausmaalla. Ei elävänä pikkutyttönä, joka täytti naurullaan ja laulullaan meidän kodin. Uskon kuitenkin, että siskoni näkee kaikki ihanat ihmiset, joita olen elämääni viime vuosien aikana saanut.
Siskoni, kiitos että olit, ja olet edelleen siellä jossain. <3
Kiitos että olet
hohde kristallin.
Silta yli virran
kotiin takaisin.
Aamuruskon maahan,
valoon taivaiden.
Enkelini siipi
- kannat varjellen.
San. Hanna Ekola
maanantai 26. elokuuta 2013
Kirjavinkki ja myydyt kirjat
Ikävistä pohjattomin -kirjasta on tehty kirjavinkkaus kirjavinkit.fi -sivustolle. Kiitos vinkkauksen kirjoittajalle Linalle! Kirja tarvitsee kaiken mahdollisen markkinoinnin, jotta se tavoittaisi monia monia sisaruksen menettäneitä, ja muita, joita tämä aihe koskettaa. Oheisesta linkistä pääsee lukemaan kirjavinkin: Kirjavinkki
Kirjaa on myyty tähän mennessä n. 225 kpl, mikä on minun mielestä hyvin, koska kirjaa on tällä hetkellä markkinoitu lähinnä sosiaalisessa mediassa ja Iisalmen Sanomissa. Muutamaan muuhun lehteen on ilmoitettu kirjasta, odotan että tekevätkö juttua. En ole asettanut mitään tavoitteita kirjan myyntiin, jokainen myyty kirja on hyvä asia. Kirja on tilattu Iisalmen kirjastoon, ilmeisesti lehtijutun perusteella. Kustantamo laittaa kirjan tiedot kaikkiin Suomen kirjastoihin, joten luulisin, että jossain vaiheessa kirja löytyy useasta kirjastosta. Edellinen kirjani löytyy muistaakseni n. 60 kirjastosta.
Ketkä kirjaa ovat ostaneet? Sisaruksen menettäneet, lapsen menettäneet (moni heistä on kertonut, että lukee kirjan ensin itse, ja antaa sitten elossa oleville lapsilleen luettavaksi tai lahjaksi), terapeutit, seurakunnan työntekijät, minun sukulaisia ja ystäviä. Edellä luetellut kohderyhmät ovat siis minun kautta tilanneet kirjan. Minulla ei ole mitään tietoa, että ketkä ovat tilanneet kirjaa nettikirjakaupoista. Minä näen kustantamon sivulta vain sen, kuinka monta kappaletta kirjaa on tilattu.
Kirjaa on myyty tähän mennessä n. 225 kpl, mikä on minun mielestä hyvin, koska kirjaa on tällä hetkellä markkinoitu lähinnä sosiaalisessa mediassa ja Iisalmen Sanomissa. Muutamaan muuhun lehteen on ilmoitettu kirjasta, odotan että tekevätkö juttua. En ole asettanut mitään tavoitteita kirjan myyntiin, jokainen myyty kirja on hyvä asia. Kirja on tilattu Iisalmen kirjastoon, ilmeisesti lehtijutun perusteella. Kustantamo laittaa kirjan tiedot kaikkiin Suomen kirjastoihin, joten luulisin, että jossain vaiheessa kirja löytyy useasta kirjastosta. Edellinen kirjani löytyy muistaakseni n. 60 kirjastosta.
 |
| Kuva: weheartit.com |
Ketkä kirjaa ovat ostaneet? Sisaruksen menettäneet, lapsen menettäneet (moni heistä on kertonut, että lukee kirjan ensin itse, ja antaa sitten elossa oleville lapsilleen luettavaksi tai lahjaksi), terapeutit, seurakunnan työntekijät, minun sukulaisia ja ystäviä. Edellä luetellut kohderyhmät ovat siis minun kautta tilanneet kirjan. Minulla ei ole mitään tietoa, että ketkä ovat tilanneet kirjaa nettikirjakaupoista. Minä näen kustantamon sivulta vain sen, kuinka monta kappaletta kirjaa on tilattu.
P.S. Enää on kaksi kuukautta vuoden odotettuun tapahtumaan, Helsingin kirjamessuihin! :)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)